Carita Forsgrenin esikoisteos (2009) Kolmen kuun kuningatar kertoo ainoan Suomeen haudatun kruunupään Kaarina Maununtyttären tarinan. Kaarina Maununtytär eli Karin Månsdotter eli 1550-1612. Aateliton Karin päätyi kuningas Erik XIV rakastajattareksi ja lopulta vihityksi vaimoksi ja näin ollen myös Ruotsin kuningattareksi. Valtakunnan hallinta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi Erikin veljen Johanin (Juhana) anastaessa vallan Erikiltä.Erikin kuoltua vuosien vankeuden jälkeen Karin sai asuttavakseen Liuksialan kartanon Suomesta, jossa hän eli lopun ikänsä, ja on siis haudattu Turun Tuomiokirkkoon.
Kirjan kertojana toimii Karin itse. Hän painottaa, että kertoo tarinansa niin kuin sen itse koki. Kirja perustuu historiallisiin faktoihin, mutta on osittain myös fiktiota. Kirjailija tekee nasevia välihuomioita ja välikysymyksiä, jotka syventävät informaatiota aikakaudella vallinneista oloista ja asenteista. Kerrontatapa poikkeaa siis perinteisestä proosasta.
Karinin persoonallisuus, ajatukset ja asenteet ovat tietysti fiktiota, ja tässä teoksessa kuvattu Karin Månsdotter eroaakin hänestä aiemmin esitetystä rakastavan ja alistuvan vaimon hahmosta. Vertauskohteenani ovat Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja C.J. Gardbergin Turun linnan kolme Katarinaa. Forsgrenin Karin on päättäväinen ja häikäilemätön nuori nainen, joka harkitsee myös Erikin jättämistä. Vaikka kuninkaalle ei sanota ei, Karin onnistuu ajamaan myös omaa etuaan.
Kolmen kuun kuningatar on viihdyttävää lukemista, eikä tyydy olemaan romanttinen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Eritoten leskikuningatar Katarina Stenbockin lausahdus siitä että Karin näkee Erikissä ensin ihmisen, sitten vasta majesteetin, ei ole lainkaan hullummin sovitettettavissa oleva elämänohje nykypäivään. Liian usein ihminen jää aseman taakse, eikä monikaan välitä tutustua lähemmin "asemattomiin". Varsinkin nykyaikana kasvanut julkisuuden tavoittelu julkisuuden vuoksi on huolestuttavaa. Jos et ole joku, et ole kukaan. Vaikka oikeasti olet sinä, ja se on sinussa kaikkein arvokkainta.
Kirja ravistelee myös historiallisen totuuden käsitystä. Miellämme sen, minkä meille on opetettu olevan historiallista faktaa "oikeaksi" historiaksi ja olemme hyvin kärkkäitä kyseenalaistamaan jos joku toinen kertoo saman tarinan eri tavalla. Tämä on luonnollista, koska johonkin on pakko uskoa, jotakin on pidettävä totuutena jotta pystyy käsittelemään menneitä tapahtumia. Jos emme voi tarkistaa omin silmin tapahtumien kulkua, meidän on elettävä sen varassa mitä meille kerrotaan. Tämä pätee myös mihin tahansa asiaan jokapäiväisessä arkielämässämme, maailmanmenosta kertovista uutisista puhumattakaan. Tietysti meidän on helpompi kyseenalaistaa meitä lähempänä olevista asioista saatua informaatiota kuin satoja vuosia vanhoja juttuja, jotka eivät välttämättä vaikuta suoraan elämäämme. Muokkaamme käsityksiämme saamamme uuden informaation mukaan, mutta uusikin tieto on jonkun kertomaa. Mediakriittisyys on loppujen lopuksi aika tuore juttu. Onneksi sen merkitystä painotetaan entistä enemmän. Lähde on aina lähde.
Historia on nykyeläville totta niin kuin se on heille kerrottu, olivatpa todelliset tapahtumat ja tekojen motiivit olleet aikoinaan millaisia tahansa.
10.12.2010
Harald Selmer-Geeth: Siltalan pehtori
Selmer-Geeth (tai Örn, kumminpäin tahansa) oli viipurilainen lakimies ja kirjoitti teoksensa ruotsiksi. Salanimen takaa on hankala arvioida kirjailijan kansallisuutta, ja ihmettelinkin aluksi, ovatko paikannimetkin suomennettu, jotta suomalainen lukija kokisi teoksen tapahtumat läheisimmiksi. Pienen nettitutkiskelun jälkeen kuitenkin selvisi, että alkuperäisteoksenkin tapahtumapaikka on Suomi.
Siltalan pehtori kertoo rikkaasta aatelismies Paul Biörenstamista, Pollesta, joka kärsii vakavasta tylsistymisestä. Lääkäri ehdottaa Pollelle lääkkeeksi liian helppoon elämään työntekoa tai muiden vastusten hankkimista. Niipä Polle päättääkin pestautua pehtoriksi Siltalan kartanoon.
Siltalan kartano on täysin vanhanaikainen maatalouslaitos, jonka oman nykyaikaisen kartanonsa johtoon tottunut Polle saakin tuottamaan moninkertaisesti entiseen verrattuna. Siltalan sattuu omistamaan kaunis nuori leski, johon Polle on tahtomattaan ihastunut. Erinäiset väärinkäsitykset kuitenkin mutkistavat pehtorin ja kartanon rouvan rakkauden täyttymystä, mutta loppuratkaisu ei tule varmasti kenellekään yllätyksenä. Ainoa lopussa mieltäni ärsyttämään jäänyt asia oli kartanon rouvan ääliömäisyys. Jos mies, johon olet rakastunut, osoittautuukin aivan toiseksi henkilöksi, luulisi reaktiona olevan suuttumisen valehtelun takia. Tämä armon rouva sen sijaan pahoittelee, että on ollut epäkohtelias itseään ylemmälle, ja häitä tanssitaankin samantien. En ymmärrä miksi rikkaus tai ylhäisyys menee luottamuksen edelle. Toisaalta paasaan nyt aivan turhasta, Siltalan pehtori on hauska ja kepeä tarina, joka ei kaipaa loppuunsa enää suhdekriisiä. Ehkä pehtori ja kartanon rouva eivät eläneetkään elämäänsä onnellisina loppuun asti, vaan vatvoivat loppuikänsä valheelle rakentunutta suhdettaan.
Lyhyen alkuselvityksen jälkeen (kertojana Paulin veli) kirja koostuu Paulin veljelleen lähettämistä kirjeistä. Kerrontatapa on nerokas ja tämän tyyppisessä tarinassa erittäin toimiva. On hassua, miten helposti tarina kulkee vain yhden osapuolen kirjeiden perusteella. Tosin tässä tapauksessa kirjailijalla on ollut mahdollisuus vaikuttaa kirjeiden sisältöön, mutta voin kertoa esimerkin omasta elämästäni:
Muutama vuosi takaperin löysin vanhan sähköpostini kätköistä rakkaan ystäväni minulle vuosina 2002-2004 lähettämiä maileja. 2002 olimme molemmat aloittaneet opiskelun (lukion jälkeisen) ja asuimme eri kaupungeissa, ensi kertaa poissa kotoa.Viestit sisälsivät pääasiassa arkipäiväisiä asioita ja tapahtumia, sekä tietysti paljon juttuja pojista. Luin tekstit kyynel silmäkulmassa, koska niistä selvisi niin monia asioita ja tapahtumia, jotka olin jo kokonaan unohtanut. Käsittämättömintä oli, etteivät omat vastaukseni ystävälleni olleet säilyneet, mutta elämämme tarinoita pystyi seuraamaan pelkästään hänen viestiensä perusteella. Mielettömän hauska "päiväkirja"! Tulostin tekstit ja annoin ne kirjanmuodossa ystävälleni joululahjaksi. Hän ilahtui kovasti.
Riikka
7.12.2010
Claudia Gold: Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo
Claudia Goldin vuonna 2008 julkaistu Queen, Empress, Concubine julkaistiin Suomessa nimellä Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo Viisikymmentä vaikuttajaa Nefertitistä Margaret Thatcheriin. Suomennoksen tekivät Risto K. Träff ja Tytti Träff. Kirja kertoo viidestäkymmenestä naisvaikuttajasta ympäri maailmaa. Ensimmäisenä vuoroon pääsee Egyptin kuningatar Hatsêpesutin (15. vuosisata eaa.) elämäntarina, ja teoksen päättää Pakistanin pääministeri Benazir Bhutto (1953-2007). Vuosien väliin mahtuu 48 muuta merkittävää naista, mm. Kleopatra, Kuningatar Blanka, Elisabet I, Katariina Suuri, Marie-Antoinette, Eva Perón ja Elisabet II. Vaikka teos on aika Eurooppa, ja etenkin Britannia-keskeinen (suurin osa esitellyistä naisista on Britannian tai sen entisten siirtomaiden asukkaita), mukaan on päässyt merkittäviä naisia myös Kiinasta, Hawaijilta sekä Lähi-Idästä. Pohjoismaita edustavat Tanskan Margareeta I ja Ruotsin Kristiina. Teos on kuvitettu asianmukaisesti.
Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo etenee naisten syntymävuoden mukaisessa jäejestyksessä. Naisten kohtaloista ja tekemisistä kertoessaan se maalaa myös kattavan kuvan historiasta. Historiallinen viitekehys ja kulloinkin vallitsevan naisenaseman kuvaus tuo kirjaan lisää lihaa luiden päälle, ja tekee kirjasta kaikenkaikkiaan mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.
Riikka
Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo etenee naisten syntymävuoden mukaisessa jäejestyksessä. Naisten kohtaloista ja tekemisistä kertoessaan se maalaa myös kattavan kuvan historiasta. Historiallinen viitekehys ja kulloinkin vallitsevan naisenaseman kuvaus tuo kirjaan lisää lihaa luiden päälle, ja tekee kirjasta kaikenkaikkiaan mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.
Riikka
29.11.2010
Juhani Aho: Rautatie
Kestosuosikkini Juhani Ahon Rautatie saa hymyn väistämättä huulille näinä pimeinä marraskuun iltoina. Matin ja Liisan matkaa ihmeellistä rautatietä katsomaan, ja itse rautatien näkemistä, kiinnostavampaa kirjassa ovat pohdinnat tuntemattoman rautatien olemuksesta.
Rautatie julkaistiin vuonna 1884 Juhani Ahon olessa 23-vuotias. Juhani Ahoa pidetään yhtenä suomalaisen realismin pioneerinä, eikä syyttä. Hänen tuotantonsa - ja etenkin Rautatie - kuvaa arkisia ihmisiä heidän todellisessa ympäristössään arkisine ajatuksineen ja huolineen. Ahon luoma maailma on todentuntuinen, ja varsinkin nykylukijalle teos tarjoaa myös mielenkiintoista historiallista tietoa entisajan ihmisten elinoloista ja askareista.
Rautatie kertoo tavallisen pirtin Matista ja Liisasta. Matti kuulee rovastilta rautatiestä, joka alkaa Mattia eriskummallisuutensa vuoksi kovasti kiinnostaa. Pitkän talven sekä Matti että Liisa pohtivat tahoillaan tämän uudenaikaisen ihmetyksen ulkomuotoa. Keväällä he tulevat siihen tulokseen, että onhan sitä heidänkin nähtävä tie, joka on rakennettu rautapellistä, ja jolla kulkee hevosia jotka syövät halkoja. Matka rautatielle on pitkä, ja koska sinne asti on kuitenkin tultu, samahan sillä rautatiellä on ajaakin. Ajomatka päättyy kuitenkin hullunkurisesti, ja pariskunta palaa häntä koipien välissä kotiin.
Kirjan parasta antia on Matin ja Liisan kuvitelmat rautatiestä ja heidän keskinäisen suhteensa kuvaus. Matti ja Liisa eivät kehtaa paljastaa muille, eivätkä oikein itselleenkään, matkansa todellista syytä. He kursailevat myös keskenään, eivätkä kerro ajatuksiaan ja uteliaisuutensa määrää toisilleenkaan. Syntyy jännite, joka kertoo molempien persoonallisuuksista enemmän kuin avoin keskustelu.
On äärettömän hauskaa lukea, millaisia mielikuvia Matin ja Liisan päähän syntyy muiden kertoessa todenpitäviä kuvauksia rautatiestä. Ajatukset ovat hyvin loogisia, ja voisi kuvitella itsekin luulleensa samoin vastaavanlaisessa tilanteessa. Väistämättä alkaa muistella, millaisia mielikuvia ja odotuksia on itse ladannut uuden uutukaisiin nykyajan ihmeisiin. Tosin informaatiota uutuksista saa nykyään oikeastaan tahtomattaankin, joten on aika hankalaa ehtiä pohdinnoissan yhtä pitkälle kuin Matti ja Liisa.
Mattia, Liisaa ja nykypäivän ihmistä yhdistää mielenkiinto uutuuksiin ja halu olla ajan hermoilla. Nykyään hankitaan laajakuva-hd-taulutelevisiot vaikka entinen kuvaputkitelkkarikin toimii vielä moitteettomasti, koska kaikilla kaikilla muillakin on. Sama päätee uusiin kännyköihin, tietokoneisiin, pelikonsoleihin ja miksei vaatteisiin, asuntoihin, autoihin ja harrastuksiinkin. Tarve kuulua joukkoon ja olla jäämättä kehityksen jalkoihin tuntuu välillä pelottavankin suurelta. Miksi pitäisi aina olla ensimmäisten joukossa? Miksei toimiva riitä?
On surullista, jos omistamasi tavarat , niiden merkki ja malli, määrittelevät kuka olet enemmän kuin persoonallisuutesi. Tietenkin luomme mielikuvamme toisista näkemämme perusteella, mutta eivätkö samanlaiset tavarat ja statussymbolit vain kategorisoi ihmisiä samaan ja ahtaampaan luokkaan? Miksi se, että muillakin on, on hyvä peruste hankinnalle? Ja tarvitsemmeko todella kaikkea mitä meidän uskotellaan tarvitsevan?
Juhani Aho on Rautatiessä onnistunut luomaan verta ja lihaa olevat hahmot, jotka hellyttävyydessään saavat lukijan puolelleen. Matin toilaillessa junassa toivoo hänen lopettavan mahdollisimman pian ja tuntee sääliä Liisan puolesta. Kuitenkaan mikään ei taida olla reilussa sadassa vuodessa muuttunut: liiallinen viinalla läträäminen tekee hauskoistakin reissuista vähemmän hauskoja.
Riikka
P.S. Nippelitietona vielä lopuksi: Lapinlahdella Pohjois-Savossa (Rautatien tapahtumapaikka) on Matin ja Liisan asema -niminen huoltoasema ja paikallislehti Matti ja Liisa.
Rautatie julkaistiin vuonna 1884 Juhani Ahon olessa 23-vuotias. Juhani Ahoa pidetään yhtenä suomalaisen realismin pioneerinä, eikä syyttä. Hänen tuotantonsa - ja etenkin Rautatie - kuvaa arkisia ihmisiä heidän todellisessa ympäristössään arkisine ajatuksineen ja huolineen. Ahon luoma maailma on todentuntuinen, ja varsinkin nykylukijalle teos tarjoaa myös mielenkiintoista historiallista tietoa entisajan ihmisten elinoloista ja askareista.
Rautatie kertoo tavallisen pirtin Matista ja Liisasta. Matti kuulee rovastilta rautatiestä, joka alkaa Mattia eriskummallisuutensa vuoksi kovasti kiinnostaa. Pitkän talven sekä Matti että Liisa pohtivat tahoillaan tämän uudenaikaisen ihmetyksen ulkomuotoa. Keväällä he tulevat siihen tulokseen, että onhan sitä heidänkin nähtävä tie, joka on rakennettu rautapellistä, ja jolla kulkee hevosia jotka syövät halkoja. Matka rautatielle on pitkä, ja koska sinne asti on kuitenkin tultu, samahan sillä rautatiellä on ajaakin. Ajomatka päättyy kuitenkin hullunkurisesti, ja pariskunta palaa häntä koipien välissä kotiin.
Kirjan parasta antia on Matin ja Liisan kuvitelmat rautatiestä ja heidän keskinäisen suhteensa kuvaus. Matti ja Liisa eivät kehtaa paljastaa muille, eivätkä oikein itselleenkään, matkansa todellista syytä. He kursailevat myös keskenään, eivätkä kerro ajatuksiaan ja uteliaisuutensa määrää toisilleenkaan. Syntyy jännite, joka kertoo molempien persoonallisuuksista enemmän kuin avoin keskustelu.
On äärettömän hauskaa lukea, millaisia mielikuvia Matin ja Liisan päähän syntyy muiden kertoessa todenpitäviä kuvauksia rautatiestä. Ajatukset ovat hyvin loogisia, ja voisi kuvitella itsekin luulleensa samoin vastaavanlaisessa tilanteessa. Väistämättä alkaa muistella, millaisia mielikuvia ja odotuksia on itse ladannut uuden uutukaisiin nykyajan ihmeisiin. Tosin informaatiota uutuksista saa nykyään oikeastaan tahtomattaankin, joten on aika hankalaa ehtiä pohdinnoissan yhtä pitkälle kuin Matti ja Liisa.
Mattia, Liisaa ja nykypäivän ihmistä yhdistää mielenkiinto uutuuksiin ja halu olla ajan hermoilla. Nykyään hankitaan laajakuva-hd-taulutelevisiot vaikka entinen kuvaputkitelkkarikin toimii vielä moitteettomasti, koska kaikilla kaikilla muillakin on. Sama päätee uusiin kännyköihin, tietokoneisiin, pelikonsoleihin ja miksei vaatteisiin, asuntoihin, autoihin ja harrastuksiinkin. Tarve kuulua joukkoon ja olla jäämättä kehityksen jalkoihin tuntuu välillä pelottavankin suurelta. Miksi pitäisi aina olla ensimmäisten joukossa? Miksei toimiva riitä?
On surullista, jos omistamasi tavarat , niiden merkki ja malli, määrittelevät kuka olet enemmän kuin persoonallisuutesi. Tietenkin luomme mielikuvamme toisista näkemämme perusteella, mutta eivätkö samanlaiset tavarat ja statussymbolit vain kategorisoi ihmisiä samaan ja ahtaampaan luokkaan? Miksi se, että muillakin on, on hyvä peruste hankinnalle? Ja tarvitsemmeko todella kaikkea mitä meidän uskotellaan tarvitsevan?
Juhani Aho on Rautatiessä onnistunut luomaan verta ja lihaa olevat hahmot, jotka hellyttävyydessään saavat lukijan puolelleen. Matin toilaillessa junassa toivoo hänen lopettavan mahdollisimman pian ja tuntee sääliä Liisan puolesta. Kuitenkaan mikään ei taida olla reilussa sadassa vuodessa muuttunut: liiallinen viinalla läträäminen tekee hauskoistakin reissuista vähemmän hauskoja.
Riikka
P.S. Nippelitietona vielä lopuksi: Lapinlahdella Pohjois-Savossa (Rautatien tapahtumapaikka) on Matin ja Liisan asema -niminen huoltoasema ja paikallislehti Matti ja Liisa.
27.11.2010
Ensimmäinen teksti
Ikävä kyllä ensimmäinen teksti ei käsittele vielä mitään kirjaa. Tämä on testi. Yritän saada käsityksen siitä, miltä blogin ulkoasu tulee näyttämään. En tajua, eikö tuo erinomaiseksi mainostettu suunnittelutyökalu nyt jostain syystä toimi, vai onko vika sittenkin käyttäjässä. Haluaisin muuttaa värejä, taustakuvaa, fontteja ja muuta, mutta suunnittelutyökalu ei anna mitään vaihtoehtoja ja näyttää vaan mustaa, enkä löydä mitään muutakaan keinoa yrittää tehdä muutoksia. Mutta yritän vielä, toivottavasti onnistuu!
Riikka
Riikka
Tilaa:
Kommentit (Atom)