Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar

Carita Forsgrenin esikoisteos (2009) Kolmen kuun kuningatar kertoo ainoan Suomeen haudatun kruunupään Kaarina Maununtyttären tarinan. Kaarina Maununtytär eli Karin Månsdotter eli 1550-1612. Aateliton Karin päätyi kuningas Erik XIV rakastajattareksi ja lopulta vihityksi vaimoksi ja näin ollen myös Ruotsin kuningattareksi. Valtakunnan hallinta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi Erikin veljen Johanin (Juhana) anastaessa vallan Erikiltä.Erikin kuoltua vuosien vankeuden jälkeen Karin sai asuttavakseen Liuksialan kartanon Suomesta, jossa hän eli lopun ikänsä, ja on siis haudattu Turun Tuomiokirkkoon.
Kirjan kertojana toimii Karin itse. Hän painottaa, että kertoo tarinansa niin kuin sen itse koki. Kirja perustuu historiallisiin faktoihin, mutta on osittain myös fiktiota. Kirjailija tekee nasevia välihuomioita ja välikysymyksiä, jotka syventävät informaatiota aikakaudella vallinneista oloista ja asenteista. Kerrontatapa poikkeaa siis perinteisestä proosasta.
Karinin persoonallisuus, ajatukset ja asenteet ovat tietysti fiktiota, ja tässä teoksessa kuvattu Karin Månsdotter eroaakin hänestä aiemmin esitetystä rakastavan ja alistuvan vaimon hahmosta. Vertauskohteenani ovat Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja C.J. Gardbergin Turun linnan kolme Katarinaa. Forsgrenin Karin on päättäväinen ja häikäilemätön nuori nainen, joka harkitsee myös Erikin jättämistä. Vaikka kuninkaalle ei sanota ei, Karin onnistuu ajamaan myös omaa etuaan.
Kolmen kuun kuningatar on viihdyttävää lukemista, eikä tyydy olemaan romanttinen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Eritoten leskikuningatar Katarina Stenbockin lausahdus siitä että Karin näkee Erikissä ensin ihmisen, sitten vasta majesteetin, ei ole lainkaan hullummin sovitettettavissa oleva elämänohje nykypäivään. Liian usein ihminen jää aseman taakse, eikä monikaan välitä tutustua lähemmin "asemattomiin". Varsinkin nykyaikana kasvanut julkisuuden tavoittelu julkisuuden vuoksi on huolestuttavaa. Jos et ole joku, et ole kukaan. Vaikka oikeasti olet sinä, ja se on sinussa kaikkein arvokkainta.
Kirja ravistelee myös historiallisen totuuden käsitystä. Miellämme sen, minkä meille on opetettu olevan historiallista faktaa "oikeaksi" historiaksi ja olemme hyvin kärkkäitä kyseenalaistamaan jos joku toinen kertoo saman tarinan eri tavalla. Tämä on luonnollista, koska johonkin on pakko uskoa, jotakin on pidettävä totuutena jotta pystyy käsittelemään menneitä tapahtumia. Jos emme voi tarkistaa omin silmin tapahtumien kulkua, meidän on elettävä sen varassa mitä meille kerrotaan. Tämä pätee myös mihin tahansa asiaan jokapäiväisessä arkielämässämme, maailmanmenosta kertovista uutisista puhumattakaan. Tietysti meidän on helpompi kyseenalaistaa meitä lähempänä olevista asioista saatua informaatiota kuin satoja vuosia vanhoja juttuja, jotka eivät välttämättä vaikuta suoraan elämäämme. Muokkaamme käsityksiämme saamamme uuden informaation mukaan, mutta uusikin tieto on jonkun kertomaa. Mediakriittisyys on loppujen lopuksi aika tuore juttu. Onneksi sen merkitystä painotetaan entistä enemmän. Lähde on aina lähde.
Historia on nykyeläville totta niin kuin se on heille kerrottu, olivatpa todelliset tapahtumat ja tekojen motiivit olleet aikoinaan millaisia tahansa.

Harald Selmer-Geeth: Siltalan pehtori

Werner August Örn (1853-1913) kirjoitti salanimellä Harald Selmer-Geeth. Tunnetumpi hänen kahdesta romaanistaa on Siltalan pehtori. Kirja julkaistiin vuonna 1903.
Selmer-Geeth (tai Örn, kumminpäin tahansa) oli viipurilainen lakimies ja kirjoitti teoksensa ruotsiksi. Salanimen takaa on hankala arvioida kirjailijan kansallisuutta, ja ihmettelinkin aluksi, ovatko paikannimetkin suomennettu, jotta suomalainen lukija kokisi teoksen tapahtumat läheisimmiksi. Pienen nettitutkiskelun jälkeen kuitenkin selvisi, että alkuperäisteoksenkin tapahtumapaikka on Suomi.
Siltalan pehtori kertoo rikkaasta aatelismies Paul Biörenstamista, Pollesta, joka kärsii vakavasta tylsistymisestä. Lääkäri ehdottaa Pollelle lääkkeeksi liian helppoon elämään työntekoa tai muiden vastusten hankkimista. Niipä Polle päättääkin pestautua pehtoriksi Siltalan kartanoon.
Siltalan kartano on täysin vanhanaikainen maatalouslaitos, jonka oman nykyaikaisen kartanonsa johtoon tottunut Polle saakin tuottamaan moninkertaisesti entiseen verrattuna. Siltalan sattuu omistamaan kaunis nuori leski, johon Polle on tahtomattaan ihastunut. Erinäiset väärinkäsitykset kuitenkin mutkistavat pehtorin ja kartanon rouvan rakkauden täyttymystä, mutta loppuratkaisu ei tule varmasti kenellekään yllätyksenä. Ainoa lopussa mieltäni ärsyttämään jäänyt asia oli kartanon rouvan ääliömäisyys. Jos mies, johon olet rakastunut, osoittautuukin aivan toiseksi henkilöksi, luulisi reaktiona olevan suuttumisen valehtelun takia. Tämä armon rouva sen sijaan pahoittelee, että on ollut epäkohtelias itseään ylemmälle, ja häitä tanssitaankin samantien. En ymmärrä miksi rikkaus tai ylhäisyys menee luottamuksen edelle. Toisaalta paasaan nyt aivan turhasta, Siltalan pehtori on hauska ja kepeä tarina, joka ei kaipaa loppuunsa enää suhdekriisiä. Ehkä pehtori ja kartanon rouva eivät eläneetkään elämäänsä onnellisina loppuun asti, vaan vatvoivat loppuikänsä valheelle rakentunutta suhdettaan.
Lyhyen alkuselvityksen jälkeen (kertojana Paulin veli) kirja koostuu Paulin veljelleen lähettämistä kirjeistä. Kerrontatapa on nerokas ja tämän tyyppisessä tarinassa erittäin toimiva. On hassua, miten helposti tarina kulkee vain yhden osapuolen kirjeiden perusteella. Tosin tässä tapauksessa kirjailijalla on ollut mahdollisuus vaikuttaa kirjeiden sisältöön, mutta voin kertoa esimerkin omasta elämästäni:
  Muutama vuosi takaperin löysin vanhan sähköpostini kätköistä rakkaan ystäväni minulle vuosina 2002-2004 lähettämiä maileja. 2002 olimme molemmat aloittaneet opiskelun (lukion jälkeisen) ja asuimme eri kaupungeissa, ensi kertaa poissa kotoa.Viestit sisälsivät pääasiassa arkipäiväisiä asioita ja tapahtumia, sekä tietysti paljon juttuja pojista. Luin tekstit kyynel silmäkulmassa, koska niistä selvisi niin monia asioita ja tapahtumia, jotka olin jo kokonaan unohtanut. Käsittämättömintä oli, etteivät omat vastaukseni ystävälleni olleet säilyneet, mutta elämämme tarinoita pystyi seuraamaan pelkästään hänen viestiensä perusteella. Mielettömän hauska "päiväkirja"! Tulostin tekstit ja annoin ne kirjanmuodossa ystävälleni joululahjaksi. Hän ilahtui kovasti.

Riikka

Claudia Gold: Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo

Claudia Goldin vuonna 2008 julkaistu Queen, Empress, Concubine julkaistiin Suomessa nimellä Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo Viisikymmentä vaikuttajaa Nefertitistä Margaret Thatcheriin. Suomennoksen tekivät Risto K. Träff ja Tytti Träff. Kirja kertoo viidestäkymmenestä naisvaikuttajasta ympäri maailmaa. Ensimmäisenä vuoroon pääsee Egyptin kuningatar Hatsêpesutin (15. vuosisata eaa.) elämäntarina, ja teoksen päättää Pakistanin pääministeri Benazir Bhutto (1953-2007). Vuosien väliin mahtuu 48 muuta merkittävää naista, mm. Kleopatra, Kuningatar Blanka, Elisabet I, Katariina Suuri, Marie-Antoinette, Eva Perón ja Elisabet II. Vaikka teos on aika Eurooppa, ja etenkin Britannia-keskeinen (suurin osa esitellyistä naisista on Britannian tai sen entisten siirtomaiden asukkaita), mukaan on päässyt merkittäviä naisia myös Kiinasta, Hawaijilta sekä Lähi-Idästä. Pohjoismaita edustavat Tanskan Margareeta I ja Ruotsin Kristiina. Teos on kuvitettu asianmukaisesti.
Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo etenee naisten syntymävuoden mukaisessa jäejestyksessä. Naisten kohtaloista ja tekemisistä kertoessaan se maalaa myös kattavan kuvan historiasta. Historiallinen viitekehys ja kulloinkin vallitsevan naisenaseman kuvaus tuo kirjaan lisää lihaa luiden päälle, ja tekee kirjasta kaikenkaikkiaan mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.

Riikka