11.7.2011
Arja Anger: Sievempi sisar
Kersti Bergroth kirjoitti romaanin Sievempi sisar (1941) salanimellä Anja Anger. Romaani kertoo valovoimaisen sisarensa varjoon jäävästä Armiaksesta, joka käyttää tilaisuutensa sellaisen saadessaan. Hän menee sisarensa sijasta juhliin, ja tapaa siellä erittäin miellyttäviä nuoria miehiä ja vähemmän miellyttäviä nuoria naisia. Sitten pähkäilläänkin kuka on rakastunut keneenkin, ja kuten arvata saattaa, loppu hyvin kaikki hyvin. Romaani on erittäin kevyttä hömppää, todellista 40-luvun chick litiä. Suosittelen ainoastaan lomatunnelmissa luettavaksi!
Edith Wharton: Viattomuuden aika
Edith Whartonin Pulitzer-palkittu klassikkoromaani Viattomuuden aika (1920) sukeltaa 1870-luvun New Yorkin kultivoituneen yläluokan elämään. Seurapiirien rattaat pyörivät tasaisesti kutsujen ja oopperailtojen seuratessa toisiaan, kunnes miehensä jättänyt kreivitär Olenska palaa Euroopasta sekoittamaan pakkaa. Olenskan vapaamielinen käytös ja viehätysvoima herättävät soveliaisuuskeskustelun jos toisenkin kunnioitettujen perheiden piirissä.
Teos kuvaa lempeän nokkelasti aikakauden tiukkoja sopivaisuussääntöjä ja korostettua hienotunteisuutta.
Etikettiä tarkasti noudattavien henkilöhahmojen nykylukijan näkökulmasta naurettavakin käyttäytyminen tarjoaa kaikessa inhimillisyydessään monet makoisat naurut. Ajattomia teemoja ovat erilaisuuden pelko, epämiellyttäviltä asioilta silmien sulkeminen, sekä ihmisten väistämätön tapa spekuloida toisten tekemisiä ja tekojen motiiveja.
Tuottelias ja arvostettu Wharton (1862-1937) eli itse kuvaamissaan seurapiireissä ennen muuttoaan Pariisiin.
Teos kuvaa lempeän nokkelasti aikakauden tiukkoja sopivaisuussääntöjä ja korostettua hienotunteisuutta.
Etikettiä tarkasti noudattavien henkilöhahmojen nykylukijan näkökulmasta naurettavakin käyttäytyminen tarjoaa kaikessa inhimillisyydessään monet makoisat naurut. Ajattomia teemoja ovat erilaisuuden pelko, epämiellyttäviltä asioilta silmien sulkeminen, sekä ihmisten väistämätön tapa spekuloida toisten tekemisiä ja tekojen motiiveja.
Tuottelias ja arvostettu Wharton (1862-1937) eli itse kuvaamissaan seurapiireissä ennen muuttoaan Pariisiin.
6.7.2011
Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia
Virpi Hämeen-Anttilan mielettömän hieno Alastonkuvia (2004) imaisee lukijan mukaansa jo alkusivuilta asti. Tarina graduaiheensa hullaannuttamasta elämässään hieman eksyksissä olevasta Annasta ja tämän intohimon kohteesta, värikästä elämää viettäneestä ulkomaille vetäytyneestä taiteilija Aleksista kertoo ennenkaikkea rakkaudesta ja sen monista muodoista. Toisena pääkertojana toimii Aleksin sydänystävä ja kollega Hannu. Kerronta on monipolvista ja seikkailee sujuvasti ajan eri tasoilla.
Anna johdattaa lukijan Aleksin ja Hannun mutkikkaaseen maailmaan, ja lukiessa pääsee mukaan löytämisen riemuun Annan tutkimusten edistyessä. Lopulta Anna tulee osalliseksi tutkimuksensa kohteen elämää itsekin. Hämeen-Anttilan sujuva kerronta, kuvataiteen maailman tuntemus ja kyky luoda jännitteitä tekevät teoksesta huikean hienon. Matkanvarrella tavatut todentuntuiset sivuhenkilöt auttavat luomaan kokonaisuuden johon uskoo, vaikka itse perustarina onkin loppujen lopuksi aika absurdi. Mutta tarina on tarina, ja hyvä tarina on hyvä tarina.
Anna johdattaa lukijan Aleksin ja Hannun mutkikkaaseen maailmaan, ja lukiessa pääsee mukaan löytämisen riemuun Annan tutkimusten edistyessä. Lopulta Anna tulee osalliseksi tutkimuksensa kohteen elämää itsekin. Hämeen-Anttilan sujuva kerronta, kuvataiteen maailman tuntemus ja kyky luoda jännitteitä tekevät teoksesta huikean hienon. Matkanvarrella tavatut todentuntuiset sivuhenkilöt auttavat luomaan kokonaisuuden johon uskoo, vaikka itse perustarina onkin loppujen lopuksi aika absurdi. Mutta tarina on tarina, ja hyvä tarina on hyvä tarina.
4.7.2011
Johanna Sinisalo: Lasisilmä
Johanna Sinisalon Lasisilmä (2006) kertoo käsikirjoittaja Tarusta joka saa työpaikan tv-sarjan käsikirjoitustiimistä. Työ vie tytön mennessään, ja pian Taru huomaa oman todellisen elämänsä muistuttavan pelottavasti sarjaan kirjoitettuja tapahtumia. Taru yrittää kaikkensa ettei lopputulos olisi sama kuin sarjassa.
Teos on mielenkiintoinen ja raadollinen kuvaus tv-sarjan tekemisen maailmasta. Sinisalo sekoittaa kerronnassaan taitavasti tarinan sisäistä totta ja fiktiota. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin vauhdilla ja vetävät mukaansa, joten kirjan lukee tahtomattaankin nopeasti.
Päähenkilönä Taru herättää ristiriitaisia tunteita. Hän on se, jonka puolia lukijan tulisi luonnollisesti pitää, mutta hän osoittatutuu niin ärsyttäväksi, ettei hänen puoliaan halua pitää. Tarinan edetessä Tarusta paljastuvat vallanhimo, pahantahtoisuus ja toisten kustannuksella oman etunsa tavoittelu tekevät hänestä luotaantyöntävän. Silti hän onnistuu jotenkin pitämään lukijaa otteessaan loppuun asti. Lukiessaan joutuu painiskelemaan samojen tuntemusten ja kysymysten kanssa, joihin törmää hyvän ystävän pettäessä luottamuksen täydellisesti.
Käsikirjoittajanakin kunnostautunut Sinisalo kirjoittaa uskottavasti tv-tuotannon maailmasta ja punoo taitavasti väliin yhteiskunta- ja mediakritiikkiä. Lasisilmä on mainio kuvaus 2000-luvun tv:n katselukulttuurista ja arkielämän ihanteista.
Teos on mielenkiintoinen ja raadollinen kuvaus tv-sarjan tekemisen maailmasta. Sinisalo sekoittaa kerronnassaan taitavasti tarinan sisäistä totta ja fiktiota. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin vauhdilla ja vetävät mukaansa, joten kirjan lukee tahtomattaankin nopeasti.
Päähenkilönä Taru herättää ristiriitaisia tunteita. Hän on se, jonka puolia lukijan tulisi luonnollisesti pitää, mutta hän osoittatutuu niin ärsyttäväksi, ettei hänen puoliaan halua pitää. Tarinan edetessä Tarusta paljastuvat vallanhimo, pahantahtoisuus ja toisten kustannuksella oman etunsa tavoittelu tekevät hänestä luotaantyöntävän. Silti hän onnistuu jotenkin pitämään lukijaa otteessaan loppuun asti. Lukiessaan joutuu painiskelemaan samojen tuntemusten ja kysymysten kanssa, joihin törmää hyvän ystävän pettäessä luottamuksen täydellisesti.
Käsikirjoittajanakin kunnostautunut Sinisalo kirjoittaa uskottavasti tv-tuotannon maailmasta ja punoo taitavasti väliin yhteiskunta- ja mediakritiikkiä. Lasisilmä on mainio kuvaus 2000-luvun tv:n katselukulttuurista ja arkielämän ihanteista.
Mika Waltari: Suuri illusioni
Mika Waltarin esikoisteos Suuri illusioni (1928) yllättää iloisesti mukaansatempaavuudellaan. Waltarin kirjoitustyyliä vierastaville suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän teokseen. Teksti ei ole paatoksellista, mutta kylläkin hivenen melodramaattista.
Melodramaattisuus sopii kuitenkin tarinan päähenkilöön. Romaani on mainio kuvaus 1920-luvun elämänmenosta ja nuoren miehen elämäntuskasta ja epävarmuudesta. Liikuttavimmillaan päähenkilö onkin yrittäessään kovasti olla enemmän kuin onkaan; kovempi, kokeneempi ja elämäänkyllästyneempi. Liikkeellepanevana voimana on kaipaus rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisesta.
Saman ilmiön voi tunnistaa minkä tahansa vuosikymmenen nuorisosta, ja helppo samaistuminen on varmasti vaikuttanut osaltaan teoksen suosioon. Ilmestyessään 1928 romaanista tuli sensaatio ja sitä voidaan pitää yhtenä suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena ja uranuurtajana. 1950-luvulla kustantajat ehdottivat Waltarille teoksen nykyaikaistamista ajanmukaistamalla kieliasua. Onneksi Waltari kieltäytyi lopulta urakasta, koska tyyli on merkittävä osa lukukokemusta. En usko että uudistettu kieliasu välittäisi samalla tavalla tunnelmia. Lukiessaan voi haistaa uneliaan kesäisen Helsingin tuoksut ja tuntea ihollaan kuuman ja likaisen Pariisin nostattaman hien.
Melodramaattisuus sopii kuitenkin tarinan päähenkilöön. Romaani on mainio kuvaus 1920-luvun elämänmenosta ja nuoren miehen elämäntuskasta ja epävarmuudesta. Liikuttavimmillaan päähenkilö onkin yrittäessään kovasti olla enemmän kuin onkaan; kovempi, kokeneempi ja elämäänkyllästyneempi. Liikkeellepanevana voimana on kaipaus rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisesta.
Saman ilmiön voi tunnistaa minkä tahansa vuosikymmenen nuorisosta, ja helppo samaistuminen on varmasti vaikuttanut osaltaan teoksen suosioon. Ilmestyessään 1928 romaanista tuli sensaatio ja sitä voidaan pitää yhtenä suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena ja uranuurtajana. 1950-luvulla kustantajat ehdottivat Waltarille teoksen nykyaikaistamista ajanmukaistamalla kieliasua. Onneksi Waltari kieltäytyi lopulta urakasta, koska tyyli on merkittävä osa lukukokemusta. En usko että uudistettu kieliasu välittäisi samalla tavalla tunnelmia. Lukiessaan voi haistaa uneliaan kesäisen Helsingin tuoksut ja tuntea ihollaan kuuman ja likaisen Pariisin nostattaman hien.
10.2.2011
Zacharias Topelius: Tähtien turvatit
Jatketaan vielä Ruotsin kuningattarien maailmassa.
Topeliuksen Tähtien turvatit kertoo kuningatar Kristiinan (1626-1689) ajasta. Kolmekymmenvuotinen sota on loppupuolellaan, astrologia ja alkemia kukoistavat. 8.12.1626 tähtien aseman ollessa merkityksellinen, syntyy kolme lasta: Ruotsin kruununperijätär Kristiina Tukholman Kolmen kruunun linnassa ja tuntemattoman kiertolaisnaisen kaksoset Kaskaan torpassa Karjaalla. Tähdet lupaavat näille kolmelle yön lapselle vaiherikasta tulevaisuutta.
Köyhyydessä elävät kaksoset Hagar ja Bennu joutuvat nuorella iällä eroon kasvattivanhemmistaan ja ajautuvat kumpikin taipumustensa mukaisesti omille teilleen. Bennusta tulee maineikkaan Åke Tottin ratsumies, ja kirjatoukka Hagar päätyy kuningatar Kristiinan hoviin kirjastonhoitajattareksi. Bennu seikkailee sotatantereilla ympäri Eurooppaa, ja Bennun kautta kertomus valottaa sodan kulkua, raakuutta ja vallinneita oloja. Hagar ja Kristiina sen sijaan keskittyvät pohtimaan uskonnonasioita ja naisenasemaa Kristiinan hovissa. Kumpikaan tytöistä ei halua joutua miehisen ikeen alle, ja Topelius esittääkin aikaansa nähden edistyksellistä tasa-arvoa Hagarin ja Kristiinan toimesta. Kertomus kuljettaa sankareitaan ympäri Eurooppaa kurjuudesta ylellisyyteen ja on kaikkine käänteineen mitä viiihdyttävintä luettavaa.
Bennu jää päähenkilöistä lukijalle etäisimmäksi koska hänestä kerrotaan pääasiassa hänen toimintansa kautta. Hagar ja Kristiina sen sijaan jakavat paljon ajatuksiaan, joten heissä on hahmoina enemmän syvyyttä. Kristiinahan on todellisuudessa tunnettu mieltymyksestään tieteisiin, taiteisiin, filosofiaan ja teologiaan. Hän myös toivoi olevansa mies, koska koki vaikutusvaltansa ja -mahdollisuutensa heikommiksi vain siitä syystä että oli nainen. Tyttöjen mieliä askarruttavat asiat avioliitosta uskonasioihin ja kielitieteistä valtio-oppiin. Todella vaiherikkaan tarinan vastapainona Hagarin ja Kristiinan keskinäiset ja yksityiset ajatukset ja pohdinnat tuovat kirjaan sisältöä, jota ilman se jäisi helposti pelkäksi seikkailukertomukseksi.
Topeliuksen maalaileva ja runollinen kirjoitustyyli tuo teokseen oman tunnelmansa. Tarina vilisee todellisia historiallisia hahmoja, jotka sekoittuvat mainiosti Topeliuksen luomiin hahmoihin. Historialliset faktat ja uskottava ajankuvaus lisäävät entisestään tarinan todentuntuisuutta, ja välillä helposti unohtaa, ettei kyseessä ole elämänkerta.
Loppuun vielä nippelitietoa: kuningatar Kristiina perusti Turun Akatemian 1640 (perustuksesta kerrotaan myös kirjassa) ja aloitti näin uuden aikakauden Suomen sivistyksessä. Helsingin yliopiston naistutkimuksen yksikkö on nimetty hänen mukaansa Kristiina-instituutiksi.
Topeliuksen Tähtien turvatit kertoo kuningatar Kristiinan (1626-1689) ajasta. Kolmekymmenvuotinen sota on loppupuolellaan, astrologia ja alkemia kukoistavat. 8.12.1626 tähtien aseman ollessa merkityksellinen, syntyy kolme lasta: Ruotsin kruununperijätär Kristiina Tukholman Kolmen kruunun linnassa ja tuntemattoman kiertolaisnaisen kaksoset Kaskaan torpassa Karjaalla. Tähdet lupaavat näille kolmelle yön lapselle vaiherikasta tulevaisuutta.
Köyhyydessä elävät kaksoset Hagar ja Bennu joutuvat nuorella iällä eroon kasvattivanhemmistaan ja ajautuvat kumpikin taipumustensa mukaisesti omille teilleen. Bennusta tulee maineikkaan Åke Tottin ratsumies, ja kirjatoukka Hagar päätyy kuningatar Kristiinan hoviin kirjastonhoitajattareksi. Bennu seikkailee sotatantereilla ympäri Eurooppaa, ja Bennun kautta kertomus valottaa sodan kulkua, raakuutta ja vallinneita oloja. Hagar ja Kristiina sen sijaan keskittyvät pohtimaan uskonnonasioita ja naisenasemaa Kristiinan hovissa. Kumpikaan tytöistä ei halua joutua miehisen ikeen alle, ja Topelius esittääkin aikaansa nähden edistyksellistä tasa-arvoa Hagarin ja Kristiinan toimesta. Kertomus kuljettaa sankareitaan ympäri Eurooppaa kurjuudesta ylellisyyteen ja on kaikkine käänteineen mitä viiihdyttävintä luettavaa.
Bennu jää päähenkilöistä lukijalle etäisimmäksi koska hänestä kerrotaan pääasiassa hänen toimintansa kautta. Hagar ja Kristiina sen sijaan jakavat paljon ajatuksiaan, joten heissä on hahmoina enemmän syvyyttä. Kristiinahan on todellisuudessa tunnettu mieltymyksestään tieteisiin, taiteisiin, filosofiaan ja teologiaan. Hän myös toivoi olevansa mies, koska koki vaikutusvaltansa ja -mahdollisuutensa heikommiksi vain siitä syystä että oli nainen. Tyttöjen mieliä askarruttavat asiat avioliitosta uskonasioihin ja kielitieteistä valtio-oppiin. Todella vaiherikkaan tarinan vastapainona Hagarin ja Kristiinan keskinäiset ja yksityiset ajatukset ja pohdinnat tuovat kirjaan sisältöä, jota ilman se jäisi helposti pelkäksi seikkailukertomukseksi.
Topeliuksen maalaileva ja runollinen kirjoitustyyli tuo teokseen oman tunnelmansa. Tarina vilisee todellisia historiallisia hahmoja, jotka sekoittuvat mainiosti Topeliuksen luomiin hahmoihin. Historialliset faktat ja uskottava ajankuvaus lisäävät entisestään tarinan todentuntuisuutta, ja välillä helposti unohtaa, ettei kyseessä ole elämänkerta.
Loppuun vielä nippelitietoa: kuningatar Kristiina perusti Turun Akatemian 1640 (perustuksesta kerrotaan myös kirjassa) ja aloitti näin uuden aikakauden Suomen sivistyksessä. Helsingin yliopiston naistutkimuksen yksikkö on nimetty hänen mukaansa Kristiina-instituutiksi.
17.12.2010
Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
Carita Forsgrenin esikoisteos (2009) Kolmen kuun kuningatar kertoo ainoan Suomeen haudatun kruunupään Kaarina Maununtyttären tarinan. Kaarina Maununtytär eli Karin Månsdotter eli 1550-1612. Aateliton Karin päätyi kuningas Erik XIV rakastajattareksi ja lopulta vihityksi vaimoksi ja näin ollen myös Ruotsin kuningattareksi. Valtakunnan hallinta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi Erikin veljen Johanin (Juhana) anastaessa vallan Erikiltä.Erikin kuoltua vuosien vankeuden jälkeen Karin sai asuttavakseen Liuksialan kartanon Suomesta, jossa hän eli lopun ikänsä, ja on siis haudattu Turun Tuomiokirkkoon.
Kirjan kertojana toimii Karin itse. Hän painottaa, että kertoo tarinansa niin kuin sen itse koki. Kirja perustuu historiallisiin faktoihin, mutta on osittain myös fiktiota. Kirjailija tekee nasevia välihuomioita ja välikysymyksiä, jotka syventävät informaatiota aikakaudella vallinneista oloista ja asenteista. Kerrontatapa poikkeaa siis perinteisestä proosasta.
Karinin persoonallisuus, ajatukset ja asenteet ovat tietysti fiktiota, ja tässä teoksessa kuvattu Karin Månsdotter eroaakin hänestä aiemmin esitetystä rakastavan ja alistuvan vaimon hahmosta. Vertauskohteenani ovat Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja C.J. Gardbergin Turun linnan kolme Katarinaa. Forsgrenin Karin on päättäväinen ja häikäilemätön nuori nainen, joka harkitsee myös Erikin jättämistä. Vaikka kuninkaalle ei sanota ei, Karin onnistuu ajamaan myös omaa etuaan.
Kolmen kuun kuningatar on viihdyttävää lukemista, eikä tyydy olemaan romanttinen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Eritoten leskikuningatar Katarina Stenbockin lausahdus siitä että Karin näkee Erikissä ensin ihmisen, sitten vasta majesteetin, ei ole lainkaan hullummin sovitettettavissa oleva elämänohje nykypäivään. Liian usein ihminen jää aseman taakse, eikä monikaan välitä tutustua lähemmin "asemattomiin". Varsinkin nykyaikana kasvanut julkisuuden tavoittelu julkisuuden vuoksi on huolestuttavaa. Jos et ole joku, et ole kukaan. Vaikka oikeasti olet sinä, ja se on sinussa kaikkein arvokkainta.
Kirja ravistelee myös historiallisen totuuden käsitystä. Miellämme sen, minkä meille on opetettu olevan historiallista faktaa "oikeaksi" historiaksi ja olemme hyvin kärkkäitä kyseenalaistamaan jos joku toinen kertoo saman tarinan eri tavalla. Tämä on luonnollista, koska johonkin on pakko uskoa, jotakin on pidettävä totuutena jotta pystyy käsittelemään menneitä tapahtumia. Jos emme voi tarkistaa omin silmin tapahtumien kulkua, meidän on elettävä sen varassa mitä meille kerrotaan. Tämä pätee myös mihin tahansa asiaan jokapäiväisessä arkielämässämme, maailmanmenosta kertovista uutisista puhumattakaan. Tietysti meidän on helpompi kyseenalaistaa meitä lähempänä olevista asioista saatua informaatiota kuin satoja vuosia vanhoja juttuja, jotka eivät välttämättä vaikuta suoraan elämäämme. Muokkaamme käsityksiämme saamamme uuden informaation mukaan, mutta uusikin tieto on jonkun kertomaa. Mediakriittisyys on loppujen lopuksi aika tuore juttu. Onneksi sen merkitystä painotetaan entistä enemmän. Lähde on aina lähde.
Historia on nykyeläville totta niin kuin se on heille kerrottu, olivatpa todelliset tapahtumat ja tekojen motiivit olleet aikoinaan millaisia tahansa.
Kirjan kertojana toimii Karin itse. Hän painottaa, että kertoo tarinansa niin kuin sen itse koki. Kirja perustuu historiallisiin faktoihin, mutta on osittain myös fiktiota. Kirjailija tekee nasevia välihuomioita ja välikysymyksiä, jotka syventävät informaatiota aikakaudella vallinneista oloista ja asenteista. Kerrontatapa poikkeaa siis perinteisestä proosasta.
Karinin persoonallisuus, ajatukset ja asenteet ovat tietysti fiktiota, ja tässä teoksessa kuvattu Karin Månsdotter eroaakin hänestä aiemmin esitetystä rakastavan ja alistuvan vaimon hahmosta. Vertauskohteenani ovat Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja C.J. Gardbergin Turun linnan kolme Katarinaa. Forsgrenin Karin on päättäväinen ja häikäilemätön nuori nainen, joka harkitsee myös Erikin jättämistä. Vaikka kuninkaalle ei sanota ei, Karin onnistuu ajamaan myös omaa etuaan.
Kolmen kuun kuningatar on viihdyttävää lukemista, eikä tyydy olemaan romanttinen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Eritoten leskikuningatar Katarina Stenbockin lausahdus siitä että Karin näkee Erikissä ensin ihmisen, sitten vasta majesteetin, ei ole lainkaan hullummin sovitettettavissa oleva elämänohje nykypäivään. Liian usein ihminen jää aseman taakse, eikä monikaan välitä tutustua lähemmin "asemattomiin". Varsinkin nykyaikana kasvanut julkisuuden tavoittelu julkisuuden vuoksi on huolestuttavaa. Jos et ole joku, et ole kukaan. Vaikka oikeasti olet sinä, ja se on sinussa kaikkein arvokkainta.
Kirja ravistelee myös historiallisen totuuden käsitystä. Miellämme sen, minkä meille on opetettu olevan historiallista faktaa "oikeaksi" historiaksi ja olemme hyvin kärkkäitä kyseenalaistamaan jos joku toinen kertoo saman tarinan eri tavalla. Tämä on luonnollista, koska johonkin on pakko uskoa, jotakin on pidettävä totuutena jotta pystyy käsittelemään menneitä tapahtumia. Jos emme voi tarkistaa omin silmin tapahtumien kulkua, meidän on elettävä sen varassa mitä meille kerrotaan. Tämä pätee myös mihin tahansa asiaan jokapäiväisessä arkielämässämme, maailmanmenosta kertovista uutisista puhumattakaan. Tietysti meidän on helpompi kyseenalaistaa meitä lähempänä olevista asioista saatua informaatiota kuin satoja vuosia vanhoja juttuja, jotka eivät välttämättä vaikuta suoraan elämäämme. Muokkaamme käsityksiämme saamamme uuden informaation mukaan, mutta uusikin tieto on jonkun kertomaa. Mediakriittisyys on loppujen lopuksi aika tuore juttu. Onneksi sen merkitystä painotetaan entistä enemmän. Lähde on aina lähde.
Historia on nykyeläville totta niin kuin se on heille kerrottu, olivatpa todelliset tapahtumat ja tekojen motiivit olleet aikoinaan millaisia tahansa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)