Carita Forsgrenin esikoisteos (2009) Kolmen kuun kuningatar kertoo ainoan Suomeen haudatun kruunupään Kaarina Maununtyttären tarinan. Kaarina Maununtytär eli Karin Månsdotter eli 1550-1612. Aateliton Karin päätyi kuningas Erik XIV rakastajattareksi ja lopulta vihityksi vaimoksi ja näin ollen myös Ruotsin kuningattareksi. Valtakunnan hallinta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi Erikin veljen Johanin (Juhana) anastaessa vallan Erikiltä.Erikin kuoltua vuosien vankeuden jälkeen Karin sai asuttavakseen Liuksialan kartanon Suomesta, jossa hän eli lopun ikänsä, ja on siis haudattu Turun Tuomiokirkkoon.
Kirjan kertojana toimii Karin itse. Hän painottaa, että kertoo tarinansa niin kuin sen itse koki. Kirja perustuu historiallisiin faktoihin, mutta on osittain myös fiktiota. Kirjailija tekee nasevia välihuomioita ja välikysymyksiä, jotka syventävät informaatiota aikakaudella vallinneista oloista ja asenteista. Kerrontatapa poikkeaa siis perinteisestä proosasta.
Karinin persoonallisuus, ajatukset ja asenteet ovat tietysti fiktiota, ja tässä teoksessa kuvattu Karin Månsdotter eroaakin hänestä aiemmin esitetystä rakastavan ja alistuvan vaimon hahmosta. Vertauskohteenani ovat Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja C.J. Gardbergin Turun linnan kolme Katarinaa. Forsgrenin Karin on päättäväinen ja häikäilemätön nuori nainen, joka harkitsee myös Erikin jättämistä. Vaikka kuninkaalle ei sanota ei, Karin onnistuu ajamaan myös omaa etuaan.
Kolmen kuun kuningatar on viihdyttävää lukemista, eikä tyydy olemaan romanttinen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Eritoten leskikuningatar Katarina Stenbockin lausahdus siitä että Karin näkee Erikissä ensin ihmisen, sitten vasta majesteetin, ei ole lainkaan hullummin sovitettettavissa oleva elämänohje nykypäivään. Liian usein ihminen jää aseman taakse, eikä monikaan välitä tutustua lähemmin "asemattomiin". Varsinkin nykyaikana kasvanut julkisuuden tavoittelu julkisuuden vuoksi on huolestuttavaa. Jos et ole joku, et ole kukaan. Vaikka oikeasti olet sinä, ja se on sinussa kaikkein arvokkainta.
Kirja ravistelee myös historiallisen totuuden käsitystä. Miellämme sen, minkä meille on opetettu olevan historiallista faktaa "oikeaksi" historiaksi ja olemme hyvin kärkkäitä kyseenalaistamaan jos joku toinen kertoo saman tarinan eri tavalla. Tämä on luonnollista, koska johonkin on pakko uskoa, jotakin on pidettävä totuutena jotta pystyy käsittelemään menneitä tapahtumia. Jos emme voi tarkistaa omin silmin tapahtumien kulkua, meidän on elettävä sen varassa mitä meille kerrotaan. Tämä pätee myös mihin tahansa asiaan jokapäiväisessä arkielämässämme, maailmanmenosta kertovista uutisista puhumattakaan. Tietysti meidän on helpompi kyseenalaistaa meitä lähempänä olevista asioista saatua informaatiota kuin satoja vuosia vanhoja juttuja, jotka eivät välttämättä vaikuta suoraan elämäämme. Muokkaamme käsityksiämme saamamme uuden informaation mukaan, mutta uusikin tieto on jonkun kertomaa. Mediakriittisyys on loppujen lopuksi aika tuore juttu. Onneksi sen merkitystä painotetaan entistä enemmän. Lähde on aina lähde.
Historia on nykyeläville totta niin kuin se on heille kerrottu, olivatpa todelliset tapahtumat ja tekojen motiivit olleet aikoinaan millaisia tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti